Kesä näyttää tänäkin vuonna tulevan. Se tulee vaikka minulla on mieli murtunut. Ympäristö puhkeaa kukkaan ja vihreys valtaa tilaa. Tokihan se tarkoittaa, että kotona riittää tekemistä haravoinnin ja ikkunanpesujen muodossa. Yksi lisäpakote nousta aamuisin. 

Nukuin huonosti. Heräsin yöllä kahdelta ja ahdistus sai jälleen vallan. Ja viha. Viha tiettyjä ihmisiä kohtaan on musertava. Tiedän, että näidenkin tunteiden pitää antaa tulla jotta niistä pääsee myös eroon. Mutta ne tuntuvat raskailta kantaa.

 

Tuntuu oudolta, ettei puhelin soi kuten töissä ollessa. Kenelläkään ei ole minulle asiaa. Kukaan ei kaipaa. En ole kenellekään tärkeä. Sosiaalinen yksin jääminen on pelottavaa. Ja se, että ei kuulu mihinkään. Ei ole osa mitään työyhteisöä. Välissä mietin jopa, että se kiusattuna oleminen työyhteisössä oli parempi vaihtoehto kuin tämä. Oli kuitenkin sosiaalisia kohtaamisia. 

 

Yritän tehdä työhakemuksia mutta itseluottamukseni on niin romahtanut, että tiedän jo niitä tehdessäni, että mahdollisuuteni ovat olemattomat. On niin helppoa sanoa, että ” nautit nyt vaan kun kesäkin on tulossa ” ja ” kun yksi ovi sulkeutuu niin jossain ikkuna aukeaa ”. Mikä helvetin ikkuna minä vaan kysyn? Tiedän, että sanoja tarkoittaa hyvää mutta tuossa lauseessa ei ole mitään, mikä minua auttaa. Se on vain typerä fraasi, jota hoetaan kun ei ole järkevämpää sanottavaa. 

 

Toivoisin, että kaiken keskellä ihmiset muistaisivat olla toisilleen ihmisiä. Soita ystävälle, jolla tiedät olevan vaikeaa. Jos hän ei jaksa puhua tänään, niin soita uudelleen huomenna. Ja jos hän ei jaksa puhua huomenna, niin älä luovuta vaan soita ylihuomenna uudelleen. Se vie ajastasi vain hetken mutta ystävällesi se voi merkitä siinä hetkessä kaikkea.