Tänään on ollut vaikea päivä. Sävyt ovat harmaita ja masentavia. On vaikea hyväksyä, että olen tässä tilanteessa. Tuntuu lohduttomalta. Yleensä olen peruspositiivinen enkä murehdi pitkään mutta nyt en saa mistään järkevästä ajatuksesta kiinni. 

Kävin koiran kanssa pitkällä lenkillä. Olen päättänyt kynsin hampain pitää kiinni siitä, että joka päivä nousen ajoissa, ulkoilen, käyn suihkussa, keitän kahvit, käyn kaupassa, hoidan velvollisuuteni perhettäni kohtaan, olen läsnä, käytän koiran, huolehdin ulkonäöstäni. Etten vajoa synkkyyteen. Hoen itselleni, että kyllä se elämä kantaa. Tänään se tuntuu olevan vain kovin vaikeaa. Entä jos ei se kannakaan? 

Huomasin, että peräti 12 ihmistä on lukenut edellisen postaukseni. Kaksitoista minulle tuntematonta ihmistä. Se tuottaa minulle pienen ilon pilkahduksen. Tiedän, että nämä kirjoitukseni saattavat ahdistaa negatiivisuudellaan mutta minä suren. Suren sitä, että kaikki meni näin. Suren sitä, että epäonnistuin. Suren sitä, että sillä, kuinka hyvin työsi hoidat, ei ole loppupeleissä mitään merkitystä. Suren myös läheiseni kuolemaa, jonka suremiseen minulla ei ollut aikaa eikä uskallusta, koska kaikki voimat menivät siihen, että jaksoin tehdä työni. Nyt sekin suru tulee läpi muhittuaan yli vuoden sisälläni.