Kesä näyttää tänäkin vuonna tulevan. Se tulee vaikka minulla on mieli murtunut. Ympäristö puhkeaa kukkaan ja vihreys valtaa tilaa. Tokihan se tarkoittaa, että kotona riittää tekemistä haravoinnin ja ikkunanpesujen muodossa. Yksi lisäpakote nousta aamuisin. 

Nukuin huonosti. Heräsin yöllä kahdelta ja ahdistus sai jälleen vallan. Ja viha. Viha tiettyjä ihmisiä kohtaan on musertava. Tiedän, että näidenkin tunteiden pitää antaa tulla jotta niistä pääsee myös eroon. Mutta ne tuntuvat raskailta kantaa.

 

Tuntuu oudolta, ettei puhelin soi kuten töissä ollessa. Kenelläkään ei ole minulle asiaa. Kukaan ei kaipaa. En ole kenellekään tärkeä. Sosiaalinen yksin jääminen on pelottavaa. Ja se, että ei kuulu mihinkään. Ei ole osa mitään työyhteisöä. Välissä mietin jopa, että se kiusattuna oleminen työyhteisössä oli parempi vaihtoehto kuin tämä. Oli kuitenkin sosiaalisia kohtaamisia. 

 

Yritän tehdä työhakemuksia mutta itseluottamukseni on niin romahtanut, että tiedän jo niitä tehdessäni, että mahdollisuuteni ovat olemattomat. On niin helppoa sanoa, että ” nautit nyt vaan kun kesäkin on tulossa ” ja ” kun yksi ovi sulkeutuu niin jossain ikkuna aukeaa ”. Mikä helvetin ikkuna minä vaan kysyn? Tiedän, että sanoja tarkoittaa hyvää mutta tuossa lauseessa ei ole mitään, mikä minua auttaa. Se on vain typerä fraasi, jota hoetaan kun ei ole järkevämpää sanottavaa. 

 

Toivoisin, että kaiken keskellä ihmiset muistaisivat olla toisilleen ihmisiä. Soita ystävälle, jolla tiedät olevan vaikeaa. Jos hän ei jaksa puhua tänään, niin soita uudelleen huomenna. Ja jos hän ei jaksa puhua huomenna, niin älä luovuta vaan soita ylihuomenna uudelleen. Se vie ajastasi vain hetken mutta ystävällesi se voi merkitä siinä hetkessä kaikkea. 


Viikonloput ovat menettäneet merkityksensä. Ne ovat vain päiviä muiden joukossa. Enemmän tunteja kun pitää esittää reipasta ja tsempata.

En muista milloin olisin nauranut viimeksi. Ääneen ja niin, että vesi valuu silmistä eikä voi lopettaa nauramista. Siitä on niin pitkä aika. Tämä koko prosessi on vienyt niin paljon iloa elämästä ja muuttanut minua ihmisenä. En osaa enää luottaa ihmisiin enkä olla oma itseni.

Saan välillä hillittömiä tarmonpuuskia ja siivoan paikkoja. Lajittelen vaatteita, silitän, laitan kierrätykseen. Siivoan kaappeja ja löydän kauan kadoksissa olleita tavaroita. Kokeilen uusia ruokareseptejä. Sitten taas yksin ollessani lamaannun ja jään tuijottamaan tunniksi ulos. Itken räkä poskella ja pelkään ihan helvetisti. Sitten taas ryhdistäydyn ja pyyhin kyyneleet ja kasaan itseni ennen kuin muut tulevat kotiin. Tällaistako elämäni tulee jatkossa olemaan?

Olen aina tykännyt lukemisesta ja elokuvista. Tässä hetkessä en jaksa keskittyä tai pysty rentoutumaan edes yhden elokuvan ajaksi. Ajatukset poukkoilevat liikaa. Joten en oikeastaan katso televisiotakaan enää lainkaan. Kirjojen lukemiseen ei ole energiaa. Äänikirjaa jaksan kuunnella ehkä sen 10minuuttia. Kai sekin on parempi kuin ei mitään. 

 

Tänään on Äitienpäivä. Olen halunnut antaa lapsilleni esimerkin, että ahkeruudella ja toimimalla oikein ja olemalla työnantajalle luottamuksen arvoinen, elämässä pärjää.  Opin kantapään kautta, että tämä oli vain kaunis harhakuva. Sen sijaan valehtelemisella, kateudella ja pahansuopaisuudella pääsee työelämässä eteenpäin. Tiedän, että nämä ovat katkeran naisen puheita mutta tältä minusta tässä hetkessä tuntuu. Tuntuu, että olen epäonnistunut myös vanhempana ja puolisona. 

 

Kaikesta huolimatta toivotan kaikille äideille, bonusäideille, varaäideille, äideiksi itsensä tunteville ja kaikille teille hyvää Äitienpäivää. 

 

Samalla lähetän tiukan halauksen ja voimia teille, joille tämä päivä on erityisen vaikea. 



Tänään on ollut vaikea päivä. Sävyt ovat harmaita ja masentavia. On vaikea hyväksyä, että olen tässä tilanteessa. Tuntuu lohduttomalta. Yleensä olen peruspositiivinen enkä murehdi pitkään mutta nyt en saa mistään järkevästä ajatuksesta kiinni. 

Kävin koiran kanssa pitkällä lenkillä. Olen päättänyt kynsin hampain pitää kiinni siitä, että joka päivä nousen ajoissa, ulkoilen, käyn suihkussa, keitän kahvit, käyn kaupassa, hoidan velvollisuuteni perhettäni kohtaan, olen läsnä, käytän koiran, huolehdin ulkonäöstäni. Etten vajoa synkkyyteen. Hoen itselleni, että kyllä se elämä kantaa. Tänään se tuntuu olevan vain kovin vaikeaa. Entä jos ei se kannakaan? 

Huomasin, että peräti 12 ihmistä on lukenut edellisen postaukseni. Kaksitoista minulle tuntematonta ihmistä. Se tuottaa minulle pienen ilon pilkahduksen. Tiedän, että nämä kirjoitukseni saattavat ahdistaa negatiivisuudellaan mutta minä suren. Suren sitä, että kaikki meni näin. Suren sitä, että epäonnistuin. Suren sitä, että sillä, kuinka hyvin työsi hoidat, ei ole loppupeleissä mitään merkitystä. Suren myös läheiseni kuolemaa, jonka suremiseen minulla ei ollut aikaa eikä uskallusta, koska kaikki voimat menivät siihen, että jaksoin tehdä työni. Nyt sekin suru tulee läpi muhittuaan yli vuoden sisälläni. 

On hankalaa huomata ja tunnistaa kiusaaminen. Etenkin mikäli olet itse esihenkilö. Se alkaa siitä pienestä ulkopuolisuuden tunteesta. Möykystä vatsassa. Siitä kun täysi puheensorina huoneessa keskeytyy kun astut tilaan. Teamsin taukoamaton naputus. Sinulle ei toivotella hyvää viikonloppua tai kysellä miten loma meni. Sinulta ei kysytä

mitään henkilökohtaista etkä viimein oma-aloitteisesti kerrokaan. Koska se ei ketään kiinnosta. 

 

Siitä se jatkaa matkaansa siihen, että alat epäillä ammattitaitoasi. Jos teet tai sanot jotain väärin, tehdään se sinulle ja esihenkilöllesi tiettäväksi suurella sähköpostijakelulla. Mokasit. Et osaa. Tämähän me jo tiedettiin.  

 

Henkilöstökyselyistä muodostui pian painajainen. Monta kertaa vuodessa pelonsekaiset viikot. Mitä tällä kertaa. Olen kerta toisensa jälkeen ihmeissäni kuinka kauheita asioita ihmiset voivat toisistaan kirjoittaa. Työelämässä. Olen lukenut sellaisia palautteita itsestäni, että sain elinikäiset arvet. Palautteita, jotka eivät millään tavalla liity työhön tai osaamiseeni vaan henkilökohtaisuuksia persoonastani, ulkonäöstäni, olemuksestani. Kaikesta mitä kuvitella saattaa. On jopa toivottu, että pidettäisiin tilaisuus, jossa esihenkilöä saataisiin avoimesti haukkua ilman että hän saisi puolustautua eikä hänen tunteistaan saisi välittää. Ainoastaan kuunnella. 

 

Kiusatun esihenkilön tulee olla todella ” kova luu ” ettei anna tällaisten syytöksien vaikuttaa ja usko kiusattuun säilyy. Ryhmäpaine on uskomattoman tehokas väline ja valitettavasti, ellei kiusattu saa tarpeekseen ja lähde itse, saattaa myös esihenkilön usko kiusattuun loppua. Asia vie kaikkien energiaa ja tehokkuutta ja on asiana epämiellyttävä ja vaikuttaa pahimmillaan myös yrityksen tulokseen. Voi myös käydä niin, että myös kiusatun esihenkilö kääntyy kiusattua vastaan. Silloin alkaa kiusatun lähtölaskenta. Tavalla tai toisella.

 

On myös tapauksia, joissa kiusatusta tehdään kiusaaja. Onnistuu yllättävän helposti. Erityisesti jos on kyse esihenkilöstä. On hämmentävää kuinka esihenkilön kiusaamiseen ei puututa ja kuinka vaikeaa se on tunnistaa, mutta jos työntekijä tai kaksi tekee tämän esihenkilölle, silloin käynnistetään valon nopeudella prosessit.